Mulla on kaksi pikkuveljeä. Ensimmäinen oli äidin sanojen mukaan "suunniteltu ja huolella tehty" ja toinen "puhdas vahinko". Minä olin meistä toivotuin ja odotetuin esikoinen.
1987
Äiti sanoi olevansa niin iso, että ei mahdu mun kanssa enää samaan kuvaan. En ihan ymmärtänyt miksi. En muista sitä kun äiti on lähtenyt synnärille, enkä sitä mihin minut on viety hoitoon. Sen muistan, kun mentiin katsomaan äitiä ja veljeä ekan kerran sairaalaan. Siellä oli valkoista, piti nousta portaita ja veli oli pieni ja ruttuinen. Eikä ne saanut lähteä kotiin meidän kanssa, vaan mun piti mennä isän kanssa kahdestaan.
Veli oli ihana vauva, mutta minä olin sairaalloisen mustasukkainen. Huomiota, huomiota! Eikä sylilapsi ymmärtänyt mun käskyjä. Minä halusin, että veli on mun nukke ja nuket pysyy paikallaan. Ryömivään oppinut pikkuveli ei enää pysynyt viltin päällä. "Äiti, veli karkaa!", huusin.
Myöhemmin meistä tuli kamala kaksikko. En ymmärrä miksei meillä ollut minkäänlaisia tapoja.
